Herkkä mies

Makaan vaimoni vieressä, silitän hänen hiuksiaan ja annan hengitykseni tasaantua. Tunne on voimakas. Rakastan tuota naista. Paljon! On vaikea käsittää, miten tämä hekumallinen tunne löytyy yhä aina uudelleen ja kaiken lisäksi se tuntuu voimistuvan vuosi vuodelta. Miten tuo nainen, jonka kanssa olen asunut jo liki yksitoista vuotta, voi olla yhtä aikaa täysin uusi ja salaperäisen kiinnostava sekä niin turvallinen ja tuttu. Hän on minulle kuin sekoitus ihastumisen huumaa ja vuosien syventynyttä rakkautta. "Me ei varmaan koskaan kyllästytä toisiimme." Sanon lopulta, kun selviän jälkimainingeista.  "Voiko kyllästyä, jos olen tänäänkin oppinut sinusta jotain aivan uutta." Vaimoni sanoo ja kietoo kätensä ympärilleni.  "Niin..." Aloitan, mutta jään sitten hetkeksi pohtimaan vaimoni sanoja. Olimme keskustelleet päivän aikana vaikeista asioista. Sellaisista, joista en ollut osannut aiemmin paljoa puhua. Tänään olin ollut haavoittuva. Olin pelännyt, m

Minä olen ihminen, joka rakastaa kauneutta ja sydämen herkkyyttä. Ihminen, joka ajattelee paljon ja tuntee vielä enemmän. Niin kuin eräs psykologi sanoi, kiva tavata mies, jolla on tippaleipäaivot. Ehkä tosiaan olen myös mies, vaikka usein minusta tuntuu, etten sovi niihin normeihin, mihin miehen pitäisi. Olen tunteileva, kainalossa itkevä ja perhekeskeinen. Tykkään puhua ihmisistä sekä parisuhdekiemuroista ja shoppailu on minulle nautinto. Minun maailmassa mies voi olla kaunis ja herkkä menettämättä miehuuttaan. Olen mies, joka vihaa alfaurostaisteluja, ottaa itseensä naista alentavat kommentit ja räjähtää joutuessaan kohdelluksi stereotyyppisesti. Sellainen minä olen. Olen myös isä. Herkkäsieluinen ja isänvaistoinen isä, joka loukkaantuu syrjinnästä ja murehtii ainaista riittämättömyyttä ja epäonnistumista. Onko se normaalia miehuutta, vai pitäisikö minun hävetä itseäni tämän vuoksi? Kaiketi pitäisi, sillä miehuus on täynnä häpeään sidottuja normeja. Niitä on jopa niin pitkälle,

Suomessa lähes joka kolmas parisuhteessa elävä nainen joutuu kokemaan väkivaltaa. Se siis tarkoittaa myös sitä, että lähes joka kolmas parisuhteessa oleva mies käyttää väkivaltaa kumppaniaan kohtaan. Tämä vaikeasti ymmärrettävä tosiasia nousi tällä viikolla otsikoihin ja sai ainakin minut voimaan pahoin. Oikeastaan asian jo tiesin, sillä sitä on selvitetty jo kauan sitten, ja siitä on myös uutisoitu useasti ennen tätä Ylen tämän viikon uutisointia. Mutta yhtä usein se on myös painettu unholaan kaikesta keskustelusta. Eihän nyt suomalainen mies ole väkivaltainen. Eihän meillä Suomessa lähisuhdeväkivalta ole ongelma. Lähi-idästä tulleiden pakolaismiesten väkivaltaisuus naisia kohtaan sen sijaan on ollut selviö, josta on ollut helppo huudella.  Olen työssäni ja vapaa-ajallani törmännyt väkivallan eri muotoihin useamman kerran. Olen nähnyt, mitä se aiheuttaa ja kuinka yllättävissä paikoissa sitä ilmenee. Ja mikä pahinta, olen nähnyt, miten siitä vaietaan. Vaietaan ja tehdään väkivallas

Sieltähän se kaunis poika tulee, tuumasi autokoulun opettaja, kun saavuin teoriatunnille. Auditoriollinen nuoria miehenalkuja nauroi ja minä kävelin istumaan takariviin hieman hämmentyneenä. Ilmeisesti en vastannut tuon porukan miesihanteita. Myöhemmin samankaltaisiin kommentteihin sai tottua. Jos olen sattunut menestymään koulussa, se on johtunut ulkonäöstäni. Olen ollut ruipelo, joka kyllä miehistyy vielä ja totta kai myös homo. Suorien ja arvostelevien kommenttien kohteeksi on joutunut niin vaatteet, hiukset kuin vartalon koko, ja näillä taas on ollut suora yhteys muun muassa seksuaaliseen suuntautumiseen, uskonnolliseen vakaumukseen ja vieläpä kädentaitoihinkin. Näin muutaman kommentin mainitakseni. Valtaosan näistä ulkonäkööni kohdistuvista kommenteista olen ohittanut naurahtamalla, mutta en voi väittää, ettenkö olisi antanut niille mitään painoarvoa. Ehkä osa kommenteista on ollut huumoria, jota on ollut lopulta vaikea ymmärtää, ja toiset kaiketi ahdaskatseisia asenteita sekä eh

Tiesitkö, että olet tänäänkin tehnyt elämäsi tärkeimpiä päätöksiä? Olet valinnut, mihin olet käyttänyt aikaasi. Ehkä olet valinnut tarkasti, mitkä asiat ovat sinulle tärkeimpiä ja käyttänyt sitten niihin minuutteja, tunteja tai ehkä suurimman osan päivästä arvojesi mukaisesti. Tai sitten tunnet usein olevasi tässä yhtä huono kuin minäkin. Päivästä toiseen aika tuntuu hukkuvan suorittamisen, pakollisten töiden, ulkoisten vaatimusten ja turhien aikasyöppöjen oravanpyörässä. Syyllisyys iskee välillä kovasti, sillä aikaa ei tunnu riittävän sinne, mihin sitä eniten pitäisi käyttää. Kyseessä on arvojen ja tekojen ristiriita. Niin minulle, kuin varmasti monelle muullekin, elämän tärkeimpiin asioihin kuuluvat koti, perhe ja läheiset sekä terveys. Ne ovat tärkeitä syystäkin, sillä niiden kautta perustarpeemme täyttyvät ja näin ollen niiden merkitys hyvinvoinnillemme on valtava. Mutta miten tämä kaikki näkyy valinnoissa, joita teen päivittäin? Joskus tuntuu, ettei mitenkään. Käytän ensin va

Mummu ja pappa, muori ja vaari tai vaikka ukki ja mummi. Isovanhempia kutsutaan useilla eri nimillä ja huomasit varmaan, kuinka sen oman tutun nimen kohdalla läikähti tuttu tuntemus. Juuri nyt itselläni nousee vahvana mieleen oman pappani lorutukset "tillillillin lierua" ja polvien välissä olleet"paskaraudat", johon "kossi" saattoi juuttua välittävään jumiin pitkäksi aikaa. Muistan mummun  eväskorin, kiireettömät retket, monet tarinat ja lämpimän huolenpidon, jota mummulassa sai aina osakseen. Isovanhemmilla on ollut elämässäni valtavan iso merkitys ja luultavasti näin on monella muullakin, joka tätä lukee. Isovanhemmuus on varmasti nykyisin yhtä isossa murroksessa, kuin isyys ja äitiyskin. Yksilön vapaus toteuttaa itseään, mahdollisuuksien yltäkylläisyys ja perhekäsityksen muuttuminen näkyvät myös isovanhemmuudessa. Iäkkäämmätkin isovanhemmat ovat virkeitä harrastajia ja matkustajia, joilla on paljon ajatuksia omasta tulevaisuudesta. Yhä useammin keskus